Masennus ja minä

 Aloitetaan tämä blogi omilla kokemuksilla ja sillä, miten masennus itseeni vaikutti.

Alkuun on hyvä muistuttaa, että kuten muutkin mielenterveyden häiriöt, myös masennus on hyvin yksilöllinen sairaus. Toiset kokevat sen kenties eri tavalla kuin toiset, eikä yhden sairastuneen tarina siis välttämättä kerro koko totuutta. Jotkut esimerkiksi kykenevät lähes normaaliin arkeen, kuten opiskeluun ja työntekoon. Joillain puolestaan työkyky saattaa romahtaa täysin, ja pienetkin askareet vaativat suuria ponnisteluja. Mikäli näistä asioista puhuminen saattaa herättää itsessäsi hankalia tunteita, kannattaa tämä postaus ohittaa suosiolla.

Itselläni kaikki alkoi lukion ensimmäisenä syksynä. Uusi koulu, uudet ihmiset ja täysin uusi tilanne saivat pään aivan pyörälle. Alkuun kuitenkin opiskelut käynnistyivät melko lupaavasti, eikä mitään ongelmia ollut. Vähitellen alkoivat uniongelmat, ja sitä myötä myös jaksaminen alkoi olla koetuksella. Kouluun meneminen alkoi vaatia enemmän kuin ennen, välitunneilla yritin lähinnä koota itseni ja selvitä päivän läpi. Uupumuksen rinnalle lyöttäytyi pian ahdistuneisuus, joka lopulta johti epäterveisiin selviytymiskeinoihin, kuten viiltelyyn. Poissaoloja alkoi kertyä, mutta vanhemmat eivät tienneet todellista syytä, enkä sitä heille aikonut kertoakaan. Kaikesta huolimatta suoriuduin yhä koulussa keskivertoa paremmin, ja pakotin itseni tekemään kaiken kouluun liittyvän yhtä huolella kuin ennenkin.

Aika kului vauhdilla, jokainen päivä muistutti edellistä, eikä niitä meinannut erottaa toisistaan. Ikään kuin olisin vain ollut. Ympärilläni tapahtui asioita, mutta itse tunsin olevani jokseenkin irrallaan niistä. Olo oli turtunut, väsynyt ja eloton. Aloin eristäytyä omiin oloihin, hädin tuskin poistuin pimeästä huoneestani. Ensimmäisen vuoden keväänä, terveystarkastuksessa, terveydenhoitajalle heräsi huoli. Itse en siinä tilassa edes ymmärtänyt, miksi kukaan olisi huolissaan. Sain lähetteen koululääkärille, ja siitä koulun omalle psykiatriselle sairaanhoitajalle. Vanhemmat pidettiin yhä piennossa, ja pelkäsin kiinni jäämistä enemmän kuin mitään. 

Kesän alussa olo tuntui helpottuvan - hetkellisesti. Mitä lähemmäs koulujen alkaminen tuli, sitä enemmän alkoivat ahdistus ja huono olo kasaantua. Kaikesta tästä huolimatta, tuntui lukion toinen vuosi lähtevän käyntiin hyvin. Sitä iloa ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa, sillä pian oltiin samassa pisteessä, kuin vuotta aiemmin. Koulun psykiatrinen sairaanhoitaja vaihtoi työpaikkaa, ja näin jäin jälleen oman onneni nojaan. 

Koko tänä aikana tukenani oli ainoastaan yksi ihiminen, paras ystäväni. Ilman häntä, olisin ollut hukassa. Tunsin olevani huono ystävä, puhuessani omista murheistani hänelle. En ollut tarpeeksi. En ansainnut hänenlaistaan ihmistä. Vähitellen aloin kyseenalaistaa ja pelätä. Mitä jos hän ei oikeasti edes välittänyt minusta? Mitä jos hänkin vain esitti ystävääni, mutta todellisuudessa pitikin minua aivan turhana? Jälkeenpäin ajateltuna, kuulostaa typerältä edes pohtia tuollaista, olihan tuo ystäväni tukenani aina häntä tarvitessani.

Syksyn vaihtuessa kylmään talveen, alkoivat ongelmat jo karata käsistä. Poissaoloja oli aivan liikaa, koulutehtävien perässä oli mahdotonta pysyä, viiltely alkoi olla päivittäistä. Jossain vaiheessa vain luovutin. En jaksanut vaivautua tekemään läksyjä tai lukemaan kokeisiin - ja sehän tietysti näkyi numeroissa ja koetuloksissa. Vähitellen alkoivat vanhemmatkin ihmetellä, kun yhdeksiköt olivat aivan yhtäkkiä vaihtuneet usealla numerolla alaspäin. Silti ajattelin edelleen, etten voisi kertoa. Edelleen jaksoin ajatella, että oli vain pärjättävä itse.

Viiltelin koulussa, kotona, kirjaston vessassa, missä ikinä helpotusta tarvitsinkaan. Tietysti oma järki kertoi, ettei sellainen ollut millään tapaa järkevää. Sillä hetkellä minua ei kiinnostanut, olivatko tekoni järkeviä vai eivät. Turtunut kehoni vaati kerta toisensa jälkeen enemmän ja syvempiä haavoja. Se oli ainoa keino tuntea jotain. Elin tyhjiössä ilman tunteita, enkä pitänyt siitä. Halusin vanhan elämäni takaisin. Elämän, joka oli täynnä iloa ja surua. Nyt se oli täynnä pelkkää pimeää tyhjyyttä. Olisin ollut mieluummin surullinen, kuin turtunut. Halusin tuntea.

Tunsin oloni syylliseksi. Kaikki se valehtelu ja välttely alkoi kalvaa toden teolla. Samaan aikaan toivoin jääväni kiinni, mutta toisaalta taas pelkäsin sitä. Välillä tahdoin kertoa, mutta en vain voinut. Pelkäsin, mitä kertomisen jälkeen tapahtuisi. En halunnut, että omat vanhemmat alkaisivat kyttäämään jokaista liikettäni. Nämä olivat ehkä turhia pelkoja, mutta oikeita pelkoja kuitenkin. Pian koitti tilanne, jossa ei ollut enää muuta vaihtoehtoa, kuin kertoa. Olin jäänyt sinä aamuna kotiin, väittäen syyksi migreeniä - kuten useasti aiemminkin. Äiti oli ottamassa yhteyttä koululääkäriin migreenien vuoksi. Silloin tiesin, että nyt jos koskaan oli pakko kertoa totuus.

Vielä omaa pahaa oloa pahemmalta tuntui nähdä oman äidin itkevän. En kyennyt katsomaan tuota silmiin. Olin niin häpeissäni kaikesta siitä, mitä olin mennyt tekemään. Äitini, joka ei juuri haleista välittänyt, tuli välittömästi halaamaan itkuista tytärtään. Olin niin häpeissäni, että olin jopa vihainen itselleni. Vielä pitkään kertomisen jälkeenkin, olin vihainen siitä, että olin jäänyt kiinni. Minua nolotti, pelotti ja hävetti. Kuten arvata saattaa, ei ollut enää vaihtoehtona jatkaa samaa rataa. Pelkäsin tulevaa, sillä tiesin, että helpompaa olisi ollut vain antaa olla ja unohtaa koko juttu, jatkaa aivan kuten ennen.

Pian asiaa alettiin puimaan lääkärin kanssa. Ei mennyt kauaa, kun sain ensimmäisen lääkitykseni. Samaan aikaaan kävin toisella psykiatrisella sairaanhoitajalla, vaikka en uskonut sen edes auttavan. Niihin aikoihin olin niin syvällä suossa, etten uskonut pääseväni sieltä pois. Halusin vain kuolla, se olisi ollut kaikkein helpoin ulospääsy, ainoa sellainen. Lääkitys ei toiminut, kaikki oli ennallaaan, ellei jopa pahemmin. Minulla ei ollut jaksamista mihinkään; päivät menivät nukkuessa ja sängyssä makoillessa. Täydellinen burn out oli käynnissä, enkä pysynyt opinnoissa perässä. Vaikka tiesin "laiskottelulla" olevan seurauksia, en jaksanut välittää niistä.

Oloni oli jokseenkin yhdentekevä. Ihan kuin olisin ollut irrallaan tästä maailmasta. Asioita tapahtui, mutta ikään kuin ne olisivat kaikki olleet erillään toisistaan, eikä niillä olisi ollut mitään tekemistä toistensa kanssa. Toisin sanoen, tuntui kuin seurauksia ei olisi ollut olemassa. Tietysti niitä edelleen oli, en vain välittänyt niistä. En välittänyt enää mistään. Oloni oli niin turtunut, että menetin kiinnostukseni lähes kaikkeen. Millään ei ollut enää mitään väliä. Lopulta sain kokeiluun uuden lääkkeen, joka edellisen tapaan tuntui alkuun tehottomalta. Jossain vaiheessa minä, entinen absolutisti ja alkoholinvastainen nuori, aloin juomaan pahaa oloa pois aina silloin tällöin. Helpotti, kun edes yhden illan ajan sai jälleen tuntea jotain.

Kevennetyn lukujärjestyksen kanssa alkoi pikkuhiljaa koulussa käyminen olla jo hieman helpompaa, vaikka poissaoloja sateli edelleen runsaasti. Opon kanssa keskustelimme jopa lukion hetkellisestä keskeyttämisestä, mutta sellaisiin toimiin ei onneksi alettu. Vähitellen lääke tuntui alkavan tehota, yhdessä ammattilaisen kanssa juttelemisen kanssa. Huonoja päiviä tosin oli edelleen enemmän kuin hyviä, mutta olihan se sentään hyvä alku, vaikka hieman turhauttikin. Viiltelin yhä, mutta huomattavasti aiempaa vähemmän.

Vaikka se aiemmin tuntui mahdottomalta, alkavat asiat jo viimein järjestyä. Tätä kirjoittaessani viiltely on jäänyt taakse, ja oloni on pitkästä aikaa oikeasti hyvä. Koulun tehtävät eivät tuota enää niin paljon päänvaivaa, ja pahin burn out on onneksi ohi. Tuntuu, kuin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, pystyisin viimein ajattelemaan selkeästi. Masennus sumensi mieleni, ja ikään kuin olisin toiminut autopilootilla. Nyt viimein tunnen olevani oikeasti elossa, ja tahdon sitä myös olla. Jollain oudolla tavalla koen olevani jopa kiitollinen kokemastani. Hullua? Ehkä. Se avasi mieleni uudella tavalla; tiedän viimein, kuka oikeasti olen.