Itseinho - ylpeästi erilainen

Itsetunto on monimutkainen asia, joka rakentuu ja muovautuu läpi koko elämän. Perhe antaa sille pohjapiirustukset, ystävät pystyttävät perustukset ja muu maailma vähitellen rakentaa uniikin talon. Kielikuvat sikseen, sillä nyt aihe ei ole varsinaisesti itsetunto, vaan nimenomaan sen heikkous. Tänään puhutaan itseinhosta.

Jokainen on joskus jollain tapaa epävarma ja kriittinen itseään kohtaan, sillä se kuuluu tähän elämään. Mitä jos nuo itseensä kohdistuvat vihan tunteet ovatkin jatkuvia, ja pyörivät päässä kellon ympäri? Itseinho voi liittyä esimerkiksi joko omaan ulkonäköön, tai vaikkapa johonkin luonteenpiirteeseen. Voiko joku todella sanoa vihaavansa itseään? Ihmisen elämä kuitenkin pyörii täysin tämän itsensä ympärillä, joten eikö se ole käytännössä mahdotonta?

"Oon vihannu itseäni oikeestaan niin kauan, kun vaan muistan."

Noin vastasin, kun psykiatri kysyi asiasta. Vasta silloin havahduin siihen raakaan todellisuuteen, jossa olen koko ikäni elänyt. Katsellessani vanhoja valokuvia, en voi olla ajattelematta asiaa; kuvassa hymyilevä, pieni tyttö, kävi todellisuudessa sotaa itseään vastaan. Hiljaista sotaa, jota saattoi olla vaikea, ellei jopa mahdoton, nähdä ulospäin.

Olen pienestä lapsesta asti ollut se "outo ja erilainen", joka ei yksinkertaisesti kuulunut joukkoon. Mietin usein, mikä minussa oli vikana. Mikseivät muut pitäneet minusta? Pohdiskelin, mitä kaikkea halusin muuttaa itsessäni. Pidin ulkonäköäni hirveänä, ääntäni ärsyttävänä ja itseäni ylipäätään kummajaisena. Häpesin itseäni. Olin nolo, enkä voinut sille mitään. Se vain oli osa minua, halusin tai en. Ajattelin olevani alempiarvoinen. Vihasin itseäni. 

Tuntuu karulta ajatella, millaisessa kateuden ja katkeruuden kierteessä oikein kasvoin. Olin pelkkä lapsi. Jo alakoulussa ihastelin muiden ulkonäköä, toivoin olevani yhtä kaunis kuin muut. Toivoin voivani olla joku muu. Viimeistään kolmannella luokalla aloin ajatella, että minun pitäisi syödä vähemmän. Olin niin ruma ja vastenmielinen, etten kestänyt itseäni. Ollessani yksin kotona, kyttäsin vaa'an näyttämiä lukuja itku kurkussa. Miksi minun piti olla tällainen?

Minusta tuli hyvin nopeasti se arka ja varovainen lapsi, joka vietti aikansa mieluummin yksin kuin muiden luokkalaisten kanssa. En enää edes yrittänyt kuulua joukkoon. Alakoulussa vietin aikaa enemmän luokkani poikien, kuin tyttöjen kansssa. Tytöt eivät minua ottaneet joukkoonsa, joten miksi olisin edes yrittänyt kelvata heille? Siispä oman luokan sisällä tärkeimmät ystäväni olivat kaikki poikia. Siinä missä luokkamme tytöt hengailivat välitunnilla kiipeilytelineellä tai voimistelutangolla temppuilemassa, leikin minä puolestani poikien kanssa kukkulan kuningasta.

Kuten arvata saattaa, ei asia varsinaisesti helpottunut yläkoulussa. Vaikka ympärillä oli nyt täysin uusia ihmisiä, jäin yhä hylkiöksi. Yläkoulussa vietin aikani samojen, harvojen, ystävien kanssa kuin alakoulussakin. Vieläkään en kokenut kuuluvani joukkoon. Luokkamme oli yhtä suurta porukkaa - minua ja ystäviäni lukuun ottamatta.

Ulkonäköpaineet tietysti kasvoivat entisestään. Muut ikäiseni tytöt meikkasivat, ja sainkin osakseni kommentteja omasta meikkaamattomuudesta. En koskaan oppinut ymmärtämään, mitä väliä sillä oli, meikkasiko vai ei. Eniten kuitenkin satutti se, että omat ystäväni hokivat sitä, miten minun pitäisi meikata. Miksi muka? Siinä iässä lapsenpyöreys alkoi kadota nuorten kasvoilta, ja aiemmin kauniit tytöt näyttivät yhä entistäkin kauniimmilta. Itse olin yhä se sama, outo ja ruma kummajainen.

Yläkoulussa myös muiden edessä syöminen alkoi ahdistaa. Kouluruokailut olivat tietysti pahimmat, mutta myös kotona se oli ongelma. Minun oli aina odotettava muun perheeni poistuvan keittiöstä, ennen kuin saatoin itse mennä syömään. Koulussa söin mahdollisimman vähän, mahdollisimman kaukana muista luokkalaisistani. Mikäli kävimme esimerkiksi tallimatkalla kaverien kanssa kaupassa, itse harvemmin ostin mitään. 

Kun some alkoi olla isompi osa yläkouluikäisen itseni elämää, seurasivat samat ongelmat myös sinne. Katselin kadehtien, kun muut poseerasivat itsevarman näköisinä kuvissaan, ja kommenttikentät täyttyivät ihailevista kommenteista. Mikäli itse jotain julkaisin, poistin sen myös melko nopeasti. Lisäksi julkaisemani kuvat olivat lähinnä sellaisia, joissa seisoskelin hevosen vieressä. Silloin huomio kiinnittyisi väistämättä myös isoon eläimeen vieressäni, eikä pelkästään itseeni. Miksi ylipäätään julkaisin mitään, jos se ei itsestäni tuntunut hyvältä? Yksinkertaista: tahdoin olla, kuten muut ikäiseni.

Ystäväni jaksoivat valittaa siitä, ettei meistä ollut yhteisiä kuvia ja siitä, miten en halunnut heidän ottavan kuvia itsestäni. Se johtui yksinkertaisesti siitä, miten vastenmielisenä itseäni pidin. En halunnut muiden säilyttävän itsestäni kuvia. Varsinkaan sellaisia, joissa olin oma itseni. Oma, omituinen, itseni. Häpesin omaa persoonallisuuttani liikaa sellaiseen. Snapchatissa jutellessa joku saattoi lähetellä naamakuvia itsestään. Itse kuvasin kattoa tai seinää. En halunnut näyttää kasvojani, oli kyseessä sitten täysin tuntematon henkilö tai paras ystäväni.

Videoissa en pitkään aikaan uskaltanut puhua, sillä inhosin ääntäni aivan älyttömästi. Sen kuuleminen hävetti. Ajattelin ääneni olevan ärsyttävä ja "poikamainen". Tämä ongelma on tullut mukanani yhä tähän päivään saakka. Esimerkiksi koulussa, kun jotain täytyy nauhoittaa, en yleensä suostu kuuntelemaan pätkää enää äänityksen jälkeen.

Kun joku kommentoi ulkonäköäni tai vaikkapa jotain elettäni, saatoin vain naurahtaa ja esittää olevani sujut asian kanssa. Todellisuudessa sanat satuttivat. Pyörittelin niitä päässäni vielä pitkään niiden kuulemisen jälkeenkin. Moitin itseäni niistä. Ajattelin, että minun oli oltava parempi. Minun oli pärjättävä paremmin.

Eräs asia, joka minua satutti, olivat eräiden ystävieni kommentit mielenkiinnon kohteistani. Pidin nimittäin lapsesta asti hieman eri asioista, kuin muut ikäiseni tytöt. Pienenä muut keräilivät barbeja ja Pet Shop -leluja, minä puolestani rakastin mm. Lohikäärmeitä, Kung Fu Pandaa ja pojille markkinoituja legoja. Osa vanhoista ystävistäni tuntuikin vähättelevän omia mielenkiinnon kohteitani, ja yritti saada minut kiinnostumaan "tyttöjen jutuista". Se ei tietenkään onnistunut, ja samanlaisia kommentteja sain jatkossa, kuten jo aiemmin meikkaamisesta mainitsin.

Entinen, pitkäaikainen paras ystäväni, päätti katkaista välimme yhdekännen luokan keväällä. Hän käytti alkoholia ja muita päihteitä, minä en niihin silloin vielä suostunut. Välirikon jälkeen syytin siitä jälleen itseäni. Ajattelin olleeni niin tylsä ja nolo, etten enää yhtäkkiä kelvannutkaan hänelle. Se puolestaan sai minut kyseenalaistamaan muitakin ihmissuhteitani, ja epäilemään niiden kestävyyttä.

Lukioon mentäessä olin taas yksin ja peloissani. Jälleen uusi ympäristö, jälleen uudet ihmiset. Kaikki muut vaikuttivat niin itsevarmoilta ja rohkeilta. Koulumme on tunnettu nimenomaan suvaitsevaisuudesta ja opiskelijoiden räiskyvästä erilaisuudesta. Silti en uskaltanut poistua vuosien aikana luomasta kuorestani.

Masentuessani, tapahtui kuitenkin jotain ristiriitaista. Siinä missä negatiiviset tunteet itseään kohtaan ovat tyypillinen osa masennusta, minulla se meni hieman päinvastoin. Itselläni tilanne nimittäin helpottui hieman. En enää jaksanut vällittää omasta ulkonäöstäni, ja elin niin omassa kuplassani, että myös nuo syvemmät inhon tunteet vaikuttivat etäisiltä. Vaikka täytyyhän se myöntää, etteivät ne tietenkään täysin poissa olleet.

Kaiken sen jälkeen minusta oli tullut haavoittuvainen ja herkkä. Siksi tämän julkaiseminen tuntuu, kuin paljastaisin heikon kohtani viholliselle. Etenkin, kun en aiemmin ole kasvojani täällä näyttänyt. Puhumattakaan sitten siitä, että käytän kuvia, joiden en koskaan ajatellut näkevän päivänvaloa. Aihe on kuitenkin tärkeä, ja olen sitä paljon viime aikoina pohtinut. Joten miksipä en jakaisi pohdintojani?

En koskaan avautunut tunteistani kellekään, yhtä ystävääni lukuun ottamatta. En halunnut kuulla sitä "olet täydellinen juuri tuollaisena" -saarnaa. Vaikka miten joku yrittäisi sellaisia uskotella jollekin, ei se tarkoita, että sanoma menisi perille. Loppujen lopuksi on kuitenkin itsestään kiinni, uskooko siihen vai ei. Itse en tietenkään uskonut, onhan se sentään helpommin sanottu kuin tehty. Totta kai olisin halunnut olla kykeneväinen itseni rakastamiseen, jos se vain olisi ollut niin yksinkertaista.

Kaikki tämä lapsuuden ja nuoruuden kuohunta on jättänyt minuun syvät arvet. Olen hiljainen ja arka, henkeen ja vereen introvertti. Minulle on edelleen vaikeaa luoda uusia suhteita, ja kaveripiirini on nykyään melko tarkkaan rajattu. Vaikka sitä en haluakaan ulospäin näyttää, olen todellisuudessa hyvin herkkä. Yliajattelu on jäänyt tavaksi, ja piiskaan itseäni armotta pienistäkin virheistä, oli kyseessä sitten pelkkä väärä sanavalinta tai vaikka koulun ruokalan lattialle lentänyt lautanen. Edelleen huomaan toisinaan pohtivani, mitä muut minusta ajattelevat.

Ja nyt kun tätä taakkaa pohtii, onko mielen sairastuminen edes enää mikään ihme? Jos on koko ikänsä käyttänyt energiansa itsensä vihaamiseen, on loppuun palaminen aivan odotettavissa. On sanomattakin selvää, miten raskasta sellaisen taakan kantaminen on, kun kyseessä on kuitenkin taakan kantaja itse. Taakka kulkee sinne, mihin kantajansakin.

Olisinpa osannut käsitellä asiaa jo pienempänä. Miltä kaikelta oltaisiinkaan voitu välttyä, jos ongelma olisi kitketty pois jo heti alussa? Olisinko edes masentunut, jos itsetuntoni olisi alusta asti ollut kunnossa?

Toivoisin vain, että olisin ymmärtänyt tämän kaiken jo silloin. Olin vasta lapsi. Lapsi, jonka olisi kuulunut leikkiä ja nauttia elämästä, eikä murehtia ulkonäköä tai painoa. Hassulta tuntuu se, miten nykyään vanhoja kuvia katsellessa, en mitenkään voisi vihata niissä olevaa tyttöä. Silti kuvien tytöt vihasivat itseään seistessään kameran edessä.

Nyt, ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, tai kenties koskaan, tiedän kuka olen. Olen Oona, metalli- ja rock-musiikkia rakastava eläinrakas nuori. En yritä miellyttää ketään, vaan olen oma itseni. Puolustan ihmisoikeuksia ja rohkaisen erilaisuuteen. Jos voin olla suvaitsevainen ja avoin muita kohtaan, niin sitten myös itseäni kohtaan. Seuraan omaa polkuani, tuli mitä tuli. Olen ylpeä, saadessani olla juuri tämä versio itsestäni.

Olen Oona, ja helvetin ylpeä siitä!