Puhutaanpa hetki masennuksesta

Masennus - se on melkoisen laaja käsite. Ensimmäinen postaus tähän blogiin oli nimenomaan oma masennustarinani, ja lisäksi aihetta on sivuttu ohimennen myös muissa postauksissa. Tällä kertaa vuorossa on kuitenkin hieman laajempaa pohdintaa kyseisestä mielenterveyden häiriöstä. Jälleen tähän alkuun muistutus, että masennuksesta on niin paljon erilaisia muotoja, kuin on itse masentuneitakin. Kaikilla se ei siis ilmene aivan samaan tapaan.

Moni usein mieltää masennuksen lähinnä suruksi ja alakuloksi, mutta tuo käsitys on aivan väärä. Ensinnäkin haluan nostaa heti esiin sen, ettei masennus välttämättä näy ulospäin. Itseasiassa, harvoin se oikeasti näkyy. Masentunut saattaa muiden ihmisten seurassa vaikuttaa aivan "normaalilta" ja iloiseltakin. Siitä päästäänkin heti toiseen tärkeään huomioon. Masennus ei tarkoita, etteikö sitä sairastava voisi tuntea iloa. Sairastunut voi olla muiden seurassa nauravainen ja positiivinen. Siksi usein kuultu kommentti "et vaikuta masentuneelta" on aivan turha, ja sen voisikin suosiolla jättää sanomatta.

Masennus voi vaikuttaa suuresti esimerkiksi työkykyyn. Sekin on tietysti hyvin yksilöllistä, riippuu tilanteesta ja henkilöstä. Itselläni työkyky todella heikkeni huomattavasti. Vaikka olo on koko ajan paranemaan päin, on minulla yhä haasteita työkyvyn takaisin saamisessa. Lukion aloittaessani, olivat numerot lähes poikkeuksetta kahdeksan ja kymmenen välillä. Nyt olen iloinen, kunhan pääsen kursseista läpi. Ennen tein kaikki kouluhommat ajallaan ja täsmällisesti. Nykyään en jaksa tehdä edes kotitehtäviä, saatika sitten lukea kokeisiin. 

Työ- ja toimintakyvyn lisäksi voi kärsiä myös keskittymiskyky. Tunneilla on vaikea keskittyä opettajan opetukseen. Kotitehtävät ja muut projektit alkavat turhauttaa nopeasti, ja kokeissa kaduttaa, ettei valmistautunut paremmin. Se on sikäli ikävää, ettei keskittymiseen aina voi vaikuttaa itse, vaikka miten yrittäisi.

Eräät merkittävät masennuksen vaikutukset - ja samassa myös masennukselle altistavat tekijät - ovat muutokset unessa. Joko nukkuu liikaa, tai liian vähän. Itse nukuin pahimpina aikoina yöni erittäin huonosti. En saanut unta ja heräilin useita kertoja yössä. Lopulta en jaksanut edes yrittää panostaa nukkumiseen, joten valvoin aivan liian myöhään. Päivisin puolestaan, en jaksanut juuri muuta tehdäkään. Koulusta kotiin päästyäni, menin heti nukkumaan päiväunia, jotka saattoivat vaihdella puolesta tunnista jopa kolmeen tuntiin. Sanomattakin selvää, ettei sellainen ainakaan auttanut yöunien kanssa. En vain jaksanut välittää siitä. Makasin kaiken aikaa kippurassa lämpimän peiton alla, vaikka olisi ollut paljon muutakin tehtävää.

Myös sosiaaliset suhteet saattavat kärsiä masennuksen seurauksena. Masentunut saattaa esimerkiksi suuttua helposti. Se oli yksi sellaisista oireista, joita en olisi itselleni osannut kuvitella. Olen mielestäni hyvin rauhallinen ja kärsivällinen, ja minun suututtamiseni vaatii paljon. Vähitellen masennuksen myötä kuitenkin huomasin itsekin, miten helposti ja pienistä asioista ärsyynnyin. Se tuntui kamalalta, sillä olen aina pitänyt itseäni hyvähermoisena ihmisenä. Olin vihainen itselleni omista tunteistani, vaikka se hassulta kuulostaakin.

Sosiaalisella osa-alueella masennus aiheuttaa hallaa useammallakin tavalla. Usein masentunut esimerkiksi etääntyy läheisistään. Ulos on kenties vaikea lähteä, eikä huvita nähdä ketään. On siis helpointa vain jäädä yksin kotiin. Pahimmassa vaiheessa jaksoin hädin tuskin edes vastata ystävieni viesteihin, ja usein saatoinkin viivytellä vastaamista jonkin aikaa. En tehnyt sitä ilkeyttäni. En vain yksinkertaisesti jaksanut pakottaa itseäni vastaamaan.

Tuosta päästäänkin hyvin siihen, miten lamaannuttava sairaus voikaan olla. Joskus sairastunut lakkaa huolehtimasta itsestään tai vastuistaan. Se voi näkyä esimerkiksi siten, ettei henkilö käy enää suihkussa, pese hampaitaan, harjaa hiuksiaan tai vaikka siivoa kotiaan/huonettaan. Lisäksi ruokahaluttomuus ja syömisongelmat ovat ikävästi kytköksissä masennukseen. Itselleni kuitenkin suurimmaksia ongelmaksi muodostui koulunkäynti. Poissaoloja kertyi niin, että jakso toisensa jälkeen sai jännittää, pääseekö kursseista läpi vai ei. Kyllä minä tiesin, ettei sellainen ollut hyväksi kellekään, ja oli minulla syyllinen olo. En vain voinut sille mitään.

Itsetuhoisuus on kenties yksi masentuneita eniten erotteleva tekijä. Kaikki eivät koe itsetuhoisia ajatuksia, saatika sitten ryhdy itsetuhoisiin tekoihin. Toiset pakenevat sen avulla pahaa oloaan, ja toiset taas oikeasti tahtovat kuolla. On erittäin tärkeää tunnistaa tällaiset ajatukset ajoissa, ja pyytää niihin apua. Itsetuhoisuudesta, kuten myös itsetuhoisista ajatuksista, on älyttömästi erilaisia versioita. Osa on ns. passiivista, osa aktiivista. Passiivista voisivat olla esimerkiksi ajatukset siitä, että olisi parempi, jos olisin kuollut tai esimerkiksi se, ettei haittaisi joutua onnettomuuteen ja kuolla. Muistan, miten itsekin esimerkiksi autotietä ylittäessä "toivoin" usein jääväni auton alle. Se olisi ollut helpoin ratkaisu. Aktiivista puolestaan voisivat olla esimerkiksi ajatukset itsemurhasta ja konkreettiset itsemurhasuunnitelmat.

"Viiltely on huomionhakua." No, on ja ei. Yleensä sanaa huomionhakuisuus käytetään tässä kontekstissa loukkauksena, ja sillä on tarkoitus pilkata. Ensinnäkin täytyy tiedostaa se, että viiltelyyn liittyy paljon häpeää, ja sitä yritetään usein salailla ja peitellä. Silloin on tietysti aivan selvää, ettei huomiota haluta herättää. Mutta entäs sitten he, jotka todella tekevät sitä avoimesti ja "huomion vuoksi"? On tärkeää muistaa, että itsensä satuttaminen ei koskaan ole ns. normaalia, ei edes huomion takia. Siksi olen varma siitä, että avoimesti viilteleville ihmisille se on ikään kuin hätähuuto. Oli itsetuhoisuus siis piiloteltua tai avointa, ei se koskaan ole normaalia. Taustalla on siis varmasti aivan muita syitä, kuin pelkkä huomionhaku. Avun tarvetta ei tulisi missään nimessä määritellä sillä, onko itsensä satuttaminen avointa vai salaista.

Millainen on masentuneen ajatusmaailma? Yksinkertainen vastaus olisi, ettei ole sellaista ajatusmaailmaa, jonka kaikki masentuneet jakaisivat keskenään. Yleisintä kuitenkin lienee toivottomuus ja pessimistinen suhtautuminen tulevaisuuteen. Ei jaksa uskoa, että asiat voisivat todella kääntyä parempaan. Mielenkiinnon kohteet lakkaavat kiinnostamasta, eikä tekemisestä nauti enää samaan tapaan. Lisäksi mukaan saattaa lyöttäytyä itseinho ja oma riittämättömyyden tunne. Masentunut voi tuntea itsensä arvottomaksi roskaksi.

Itseinho on tosin sikäli mutkikas asia, että jos sitä esiintyy masentuneella, on hän jossain muodossa kokenut sitä jo ennen sairastumista. Masennus vain vahvistaa sitä. Itse olen tavalla tai toisella vihannut itseäni aina lapsesta asti. Olin lapsena se "outo ja erilainen", ja siten päädyin usein etsimään, ja löytämään, itsestäni vikoja.

Ajantaju katoaa, eikä päiviä meinaa erottaa toisistaan. Ikään kuin eläisi aivan sumussa. Päivät ovat kuin kopioita toisistaan, pian päivä muuttuu viikoksi ja viikko kuukaudeksi. Lisäksi muisti saattaa temppuilla, eikä helppojenkaan asioiden muistaminen tapahdu yhtä näppärästi kuin ennen. Keskittyminen saattaa esimerkiksi puhuessa harhailla sinne sun tänne, ja keslustelu muiden kanssa takkuaa unohtuneiden sanojen vuoksi.

Keholliset tuntemukset ja fyysinen terveys saattavat vallata mielestä enemmän tilaa, kuin yleensä. Koko ajan jotain paikkaa kolottaa, ja pienikin nuha saattaa saada mielikuvituksen laukkaamaan. Näppylät rinnassa pelottavat, ja pienesti punoittava haava vaikuttaa ärtyneeltä. On hieman ristiriitaista, että masennus voi saada laiminlyömään oman kehonsa tarpeita, mutta toisaalta se voi saada kiinnittämään enemmän huomiota oman kehonsa tilaan.

Entäs sitten ne psyykkiset tuntemukset? Epätoivoa, ahdistusta, pelkoa, surua, turtumusta, tyhjyyttä... Mitä vielä? Lista on siis pitkä, ja suru on vain pieni osa masennuksen aiheuttamia tuntemuksia. Se ei aina tarkoita jatkuvaa itkemistä, vaan toisinaan saattaa ihminen menettää kykynsä itkeä. Itse kuvailisin masennusta nimenomaan tyhjyydeksi. Välillä oloni oli aivan irrallinen, ikään kuin olisin vain leijunut keskellä tyhjyyttä. Maailma tuntui jokseenkin mustavalkoiselta.

"Kaiken pitäisi olla hyvin. Miksi silti tuntuu tältä?" Sitä tuli pohdiskeltua paljon. Ihmettelin, mistä paha olo johtui. Asioiden olisi pitänyt olla hyvin, minulla oli ystäviä ja rakastava perhe. Silti paha olo ei vain jättänyt rauhaan. Se olikin yksi syistä, miksi en itse halunnut hakea apua, vaikka tietyllä tapaa tiesin sitä tarvitsevani. Ajattelin, että muut tarvitsivat apua enemmän. Muiden ongelmat olivat isompia, kuin omani. He ansaitsivat avun, minä en. Tällaisia asioita ei kuitenkaan pitäisi ikinä vertailla. Masennus ei katso aikaa, paikkaa tai ihmisen elämänlaatua.

Joten ei - masennus ei ole pelkkää alakuloa. Yksikään masentunut tuskin haluaa kuulla kommentteja siitä, ettei hän vaikuta masentuneelta. Masennus ilmenee eri tavoin, eikä sitä aina voi nähdä päällepäin. Vaikka miten tekisi mieli kuittailla jostain, se kannattaa jättää tekemättä. Masentuneella on todennäköisesti jo tarpeeksi syyllinen olo, jota syyllistäminen ei ainakaan auta.

Vaikka paraneminen tuntuisi miten mahdottomalta tahansa, ikinä ei kannata luovuttaa.