Mitä masennus minulle opetti?

Jos joku olisi kertonut peruskoulun päättävälle Oonalle, mitä kaikkea tulevaisuus toisi tullessaan, olisi tuo luultavasti vain naurahtanut. Jos tuo olisi kuullut sairastuvansa masennukseen, se tuskin olisi kuulostanut kovin pahalta tuon korviin. Enhän minä silloin vielä mitään mistään ymmärtänyt. Mutta miten olisin edes voinut ymmärtää? Ei minulla ollut omia kokemuksia sellaisesta, ja terveystiedon tunneilla siitä puhuttiin lähinnä vain mielialan laskuna. Ei sellaista voi käsittää, ellei ole itse kokenut.

Jos taas syvällä masennuksen kierteessä istuneelle Oonalle olisi kerrottu, että asiat voisivat todella järjestyä, ei hän olisi sitä uskonut. Ne olisivat olleet pelkkiä sanoja, täysin vailla merkitystä. Vaikka miten lääkärit ja psykiatrit lupasivat minun selviävän siitä, en uskonut. Omassa päässäni olin jo luovuttanut. En jaksanut ylläpitää turhaa uskoa paremmasta. Olin niin loppu, että etsin jatkuvasti sopivaa tapaa lähteä. Pidin sitä ainoana ratkaisuna. Ironista, olenhan itse aina sanonut, ettei itsemurha ole mikään ratkaisu. Niin on tietysti helppo sanoa, jos ei itse ole tuntenut olevansa umpikujassa.

Siitä kaikesta huolimatta, tässä sitä edelleen ollaan, elinvoimaisempana kuin koskaan. Olen pitkästä aikaa oikeasti onnellinen, vaikka tietysti huonojakin päiviä on edelleen. Ne ovat osa tätä elämää, halusimme tai emme. Jälkeenpäin osaan tietyllä tapaa jopa arvostaa sitä, mitä kaikkea masennus toi mukanaan. Ja ei - tällä en nyt tarkoita, että kokemus olisi ollut jollain tapaa ihana, tai että tahtoisin käydä sen läpi uudestaan. Tarkoitan nimittäin sitä, mitä tuosta kaikesta opin.

Masennus - tai ehkä ennemminkin siitä selviäminen - avasi silmäni aivan uudella tavalla. Tavalla, jota en koskaan tullut edes ajatelleeksi. Mitä siitä kaikesta siis jäi päälimmäisenä mieleen?

1. Sairastua voi kuka tahansa
Ennen omaa sairastumistani, ajattelin masennukselle olevan jokin selkeä syy. Kenties ero tai läheisen kuolema. Ajattelin, ettei se omalle kohdalleni osuisi. Miksi olisi? Minullahan oli kaikki hyvin. Oli ystäviä, perhe ja koti. Mitä muuta olisin kaivannut?

Kun sitten lopulta pilkka osui niin sanotusti omaan nilkkaan, en ymmärtänyt. Jos kaikki oli kerran hyvin, miksi minun oli niin huono olla? Se kasvatti vihaa itseäni kohtaan. Olin vihainen omista tunteistani. Ei minulla ollut syytä sellaiseen alakuloon. Kun lopulta myös muut oireet tulivat mukaan, myönsin sen itselleni. Olin sairas.

Olen sanonut sen monesti, ja tulen luultavasti sanomaan vielä jatkossakin:
Sairastuminen ei katso aikaa tai paikkaa. Kuka vain voi sairastua, oli sitten hyvät perhesuhteet tai ei. Tietysti on ns. Suojaavia tekijöitä, mutta eivät nekään ole takuu terveenä pysymisestä.

2. Arvostus elämää kohtaan
On hassua, että vaadittiin masennusjakso, jotta ymmärsin oman elämäni arvon. Jonkun korvaan voisi kuulostaa omituiselta painottaa sitä, miten hyvältä eläminen tuntuu. Tuo joku tuskin ymmärtää, ellei itse ole ollut itsetuhoinen.

Kun on pitkään etsinyt tapaa päättää elämänsä, tuntuu hyvänä päivänä eläminen entistä paremmalta. Kun ne ajatukset ja mietteet ovat poissa, vaikka edes hetkeksi, tuntuu elämä jälleen elämisen arvoiselta. Lisäksi masennuksen mukanaan tuoman toivottomuuden poistuessa, tuntuu maailma olevan taas mahdollisuuksia täynnä. Mahdollisuuksia, joita ei ennen tullut edes ajatelleeksikaan.

Haluan elää!

3. Armollisuus itseään kohtaan
Olen aina pitänyt itseäni melko reiluna ja huomaavaisena. Siksi onkin hassua, etten osannut olla armollinen itselleni, vaikka sitä muille olinkin. Kuten viime postauksessa kerroin, on itseäni vaivannut pienestä pitäen raskas itseihnon taakka. Edelleen on toisinaan hieman vaikeaa olla sujut itsensä kanssa, mutta suunta on jo parempaan päin. Masennuksen hälvetessä, olen ikään kuin löytänyt ja hyväksynyt itseni.

4. Carpe diem
Jos masennusta miettii, ei hetkessä eläminen kenties tulisi ensimmäisenä mieleen. Ei ainakaan heille, jotka eivät koskaan ole olleet masentuneita. Ja tietysti tulee muistaa, etteivät kaikki masentuneetkaan koe sitä samoin. Itselläni aika tuntui jumiutuneen paikalleen, mutta toisaalta samaan aikaan kulkevan aivan liian nopeasti. Päivät olivat identtisiä keskenään, ja ajantaju katosi. Nyt kun se on vihdoin palannut, tahdon nauttia jokaisesta hetkestä niin paljon, kuin vain voin.

5. Apu ei ole häpeä
Tässä kenties kaikkein tärkein asia, jonka olen viimein ymmärtänyt. Sen pitäisi olla itsestään selvää, mutta tiedän, ettei se sitä kaikille ole. Itse ajattelin, että minun oli selvittävä yksin. Ajattelin, että tuolla jossain oli vielä itseäni enemmän apua tarvitsevia. Ajattelin, ettei tilanteeni ollut vielä niin paha. Minun oli selvittävä itse.

Tuollainen ajattelutapa on tietysti todella toksinen. Ikinä ei tulisi vertailla omia "ongelmia" muiden sellaisiin. Se, että joku muu on vaikeassa tilanteessa, ei vie pois omaa avun tarvetta. Sitä ei pidä hävetä. Jokainen meistä tarvitsee joskus apua, oli se sitten reitin kysymistä vastaantulijalta, tai ammattilaisen ohjausta vaikeassa tilanteessa. Avun pyytäminen ei ole noloa, vaan nimenomaan rohkeaa.

6. Valoa tulevaisuuteen
Kukapa olisi arvannut, että masennusjakso auttaisi tulevaisuuden suunnitelussa? En minä ainakaan. Itselleni tulevaisuuden ajatteleminen on aina tuntunut enemmän tai vähemmän ahdistavalta. Lukioonkin menin vain siksi, että saisin lisää aikaa miettiä tulevaa. Opinto-ohjaajat ahdistelivat jo lukion alussa sillä, että jatko-opintoja on tarjolla mieletön määrä. Miten voisin osata tehdä sellaisen päätöksen?

Minulla ei koskaan ollut varsinaisia unelmia. Ei ainakaan sellaisia, jotka ovat fysiikan lakien mukaan mahdollisia. Koulussa piirreltiin unelmakarttoja ja pohdittiin, miten nämä unelmat voisivat toteutua. Itse mietin vain, miksen osannut unelmoida. Jotkut haaveilivat voivansa olla lääkäreitä, jotkut taas poliiseja. Minä hain vain paikkaani maailmassa.

En uskonut koskaan sanovani tätä, mutta masennusjakso todella auttoi selvittämään, mitä elämältä haluan. Tuo kokemus nimittäin sai toden totta miettimään omaa arvomaailmaa. Se sai miettimään, mikä minulle on oikeasti tärkeää, ja mitä elämä voisi minulle tarjota. Nyt olenkin viimein tainnut löytää itselleni polun, jota tahdon kulkea. Minulla on vihdoin selvät suunnitelmat tulevaisuudelle. Tulevaisuus ei enää pelota (ainakaan samalla tapaa), vaan odotan sitä innolla.

7. Itsevarmuus
Kuulostaa ristiriitaiselta, eikö? Masentuessani, en enää jaksanut välittää, mitä muut minusta ajattelivat. Joskin tähän on sanottava, että itseäni tuomitsin edelleen. Siitä huolimatta, aloin viimein löytämään omaa tyyliäni. Aloin hyväksymään oman erilaisuuteni. Ja nyt, kun masennuksesta ollaan pikkuhiljaa toivuttu, olen uskaltanut ilmaista itseäni vähitellen enemmän ja enemmän.

Nyt ylläpidän asennetta siitä, ettei muiden mielipiteillä ole mitään väliä. Loppujen lopuksi kaikkein noloin mahdollinen asia, on muiden kiusaaminen tai ulkonäön arvosteleminen. Joten miksi hävetä itseään, jos tuomitsijat ovat vielä itseä nolompia?

8. Peittely ei auta
Kuten jo mainitsin, häpesin itseäni ja omaa vointiani. Yritin tietysti olla näyttämättä sitä muille. Ylläpidin halpaa kulissia siitä, miten kaikki oli muka hyvin. Vähitellen kuitenkin ymmärsin, ettei esitys enää mennyt läpi. Oliko se oikeasti edes ihme? Jos olin jatkuvasti poissa koulusta, koko ajan väsynyt ja laiminlöin koulutehtävät, niin eikö esitys ollut melko läpinäkyvää?

Kaikkein syvimmälle mieleeni on painunut eräs tapaaminen yhden opettajani kanssa. Olin ollut pitkään poissa koulusta, jättänyt väliin testin, eikä annettuja tehtäviä ollut tehtynä. Siispä minun oli tarkoitus tehdä testi sillä tunnilla. Lappua tuodessaan opettaja pyysi kirjoittamaan toiselle puolelle kuulumisiani. Kuten arvata saattaa, jäi koko lappu melko tyhjäksi.

Tunnin jälkeen jäin juttelemaan opettajalle, sillä minun oli tarkoitus vaihtaa pitkä matematiikka pois. Se onneksi kävi helposti. Sitten tuo kysyi kuulumisiani, ja kertoi olleensa huolissaan. Vaikka miten yritin pitää itseni kasassa, en voinut olla itkemättä nuo sanat kuullessani. Tuo opettaja tuli halaamaan, ja kertoi kaiken järjestyvän vielä.

9. Väsynyt mieli, väsynyt keho
Nämä sanat kuulin tuolta samaiselta opettajalta. Olin silloin hieman flunssassa, mutta raahauduin kouluun nimenomaan matematiikan vuoksi. Pahoittelin opettajalle käheää ääntäni, vastaukseksi tuo sanoi, että mielen kuormittuessa liikaa, kuormittuu myös keho.

10. Kaikesta selviää
Tämä on jo hieman kliseinen lausahdus, mutta totta se on. 

Vaikka miten toivottomalta saattaisi tuntua, ei missään nimessä tule luovuttaa. Jonain päivänä kaikki on sen vaivan arvoista.