Nuoria tukemassa

On itsestään selvää, ettei aikuistuminen ole helppoa. Nuoruuteen kuuluu kaikenlaisia sotkuja ja solmuja, eikä niiltä voi välttyä. Mutta entä sitten, kun omat voimat eivät enää riitä niitä selvittämään? Tämän sukupolven keskuudessa ilmenee hälyttävän paljon mielenterveysongelmia ja muuta oireilua. Miksi näiden ongelmien ratkaisuksi ollaan heti ensimmäisenä ehdottamassa liikuntaa, eikä tarvittavaa tukea ja hoitoa?

Kun olen kuullut aikuisten juttelevan siitä, miksi nuorten mielenterveysongelmat ovat nousussa, on vastauksena lähes poikkeuksetta ollut koronapandemia. Mitä tässä ei kuitenkaan huomioida on se, että ne olivat nousussa jo ennen pandemiaa. Koronan seurauksena jonot terveydenhuollon palveluihin ovat jumiutuneet entisestään, eikä se tietenkään ole helpottanut nuorten tilannetta. Pandemiaa ei siis varsinaisesti voi syyttää nuorten huonosta voinnista, vaikka se kenties yksi tekijä onkin ollut.

Lisäksi mielenterveysongelmia vähätellään usein, ja ne laitetaan vain murrosiän piikkin. On normaalia, että murrosikä aiheuttaa vaihtelevia mielialoja ja vaikeita tunteita. On kuitenkin osattava nähdä ero murrosiän ja oikean sairauden välillä. Esimerkiksi masennus, josta olenkin kirjoittanut melko paljon, on oikeasti sairaus, vaikka sitä jotkut tuntuvatkin vähättelevän. Sairastunutta ei tosiaan auta, että sairautta selitetään sillä, miten "se kuuluu tähän ikään". Masennus ei kuulu murrosikään. Mielenterveyden häiriöt eivät kuulu siihen. Tunnekuohut eivät tarkoita samaa, kuin sirastaminen.

On tärkeää muistaa, ettei sairastuminen katso aikaa, paikkaa tai elämäntilannetta. Tietysti on asioita, jotka saattavat altistaa mielenterveyden häiriöille. Nykypäivän nuoriin asetetaan kamalasti painetta. Samaan aikaan heitä ei kuitenkaan pystytä tukemaan. Ironista, eikö? Esimerkiksi tulokset koulussa ovat laskussa. Päättäjät ihmettelevät sen syitä samalla, kun itse leikkaavat koulutukseen käytettävää budjettia. Nuorten ja aikuisten tulisi puhua samaa kieltä, jotta he voisivat oikeasti ymmärtää toisiaan!

Tästä eräänä esimerkkinä toimii koulumme viimeisin vaalipaneeli. En mainitse nyt politiikkojen nimiä, mutta kyseessä oli perussuomalaisten ehdokas. Eräänä kysymyksenä paneelissa oli se, miten he aikoivat tukea nuoria, mikäli tulisivat valituiksi. Tähän kaikki muut vastasivat melko konkreettisia ja hyviä ideoita, jotka todella kuulostivat toteuttamisen arvoisilta. Perussuomalaisten edustaja puolestaan lähti lähinnä selittämään siitä, miten nuorten tulisi itse liikkua enemmän, sillä "liikunnalla voidaan estää masennuksen puhkeaminen". Tämä vastaus ei osoittanut minkäänlaista tukea sitä tarvitsevia kohtaan, vaan ennemminkin syyllisti heitä. On totta, että liikunta voi ehkäistä masennusta. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei urheilullinen ihminen voisi sairastua. Sitä paitsi, esimerkiksi syömishäiriöitä esiintyy paljon nimenomaan urheilijoilla.

Kyllä, sairastumisen ennaltaehkäiseminen on  tietysti erittäin tärkeää. Mutta entäs sitten, kun ihminen lopulta sairastuu? Eikö silloin pitäisi keskittyä diagnoosiin ja hoitoon, eikä moittia? On todella epäreilua väittää, että sairastuminen olisi itsestä kiinni. Kukaan ei päätä masentua, kukaan ei halua sairastua. Vaikka miten terveelliset elämäntavat olisi, ei sairastumiselta voi täysin varmasti välttyä. Joissain tapauksissa kyseessä voi olla esimerkiksi perinnöllinen sairaus. Toisella omista vanhemmistani on kaksisuuntainen mielialahäiriö, jonka tiedetään olevan osittain periytyvä.

Syyllistäminen on tasan viimeinen asia, jota esimerkiksi masentunut nuori tarvitsee. Hän todennäköisesti häpeää jo aivan tarpeeksi ilman erillisiä mainintoja. Se itseasiassa hankaloittaa avun saamista. Häpeä ja ajatus siitä, ettei oma tilanne ole tarpeeksi huono avun hakemiseksi, estävät monia saamasta kaipaamaansa tukea. Tuntuu kamalalta ajatella niitä useita kertoja, kun purin pahaa oloani parhaalle ystävälleni. Usein mainitsin, että toivoisin "jääväni kiinni", jotta saisin apua. Olin liian häpeissäni pyytämään sitä itse. Siksi pelkkä tieto avun saatavuudesta ei riitä.

Onko apua oikeasti edes saatavilla? Omalla kohdallani prosessi sujui melko ongelmitta, mutta olen kuullut useita tarinoita systeemiin jumittuneista, uskonsa menettäneistä nuorista. He ovat hakeneet apua, mutta eivät ole sitä saaneet. Heidän tarpeitaan on vähätelty, eikä heitä ole otettu vakavasti. Apua olisi tarjottu vasta silloin, kun se olisi ollut jo liian myöhäistä. Miksi asioden täytyy antaa päästä niin pitkälle? Miksi nuoren täytyy oikeasti uhata omaa tai muiden turvallisuutta saadakseen apua? Silloinkin on hieman onnesta kiinni, mitä sen jälkeen tapahtuu. Kun fyysiset vammat on korjattu, voidaan potilas jättää oman onnensa nojaan, tai esimerkiksi ottaa hoitoon suljetulle osastolle.

Tuo suljettu osastokin on hyvin kaksipuolinen asia. Osa kokee saaneensa niistä apua, osa taas kuvailee kokemuksiaan kuin kauhutarinaa kertoisi. Ja ymmärrän sen kyllä, mitä nyt olen niitä juttuja kuullut ja lukenut. Itse en ole osastohoitoon onneksi koskaan joutunut, joten en tietenkään voi puhua oman kokemuksen kautta. Useimmiten esiin kuitenkin nostetaan muun muassa seuraavat ongelmat: henkilökunnan käytös, epämääräinen hoito ja erityisesti potilaan tarpeiden laiminlyöminen. Henkilökunta käyttäytyy epäasiallisesti, joidenkin mukaan jopa kiusaa potilaita. Hoito suoritetaan lähinnä pelkkien lääkkeiden kautta, eikä esimerkiksi puheapua saa. Mikäli potilas esimerkiksi viiltelee, joutuu hän eristykseen. Kukaan ei kuitenkaan vaivaudu kysymään, miksi tämä niin teki, tai edes yritä lohduttaa. Yksilöllisyys tuntuu unohtuneen täysin.

Hoitoala on muutenkin aivan ruuhkautunut. Terapeutin palveluihin on pitkät jonot, jotka masentuneen silmissä saavat tilanteen näyttämään toivotttomalta. Jos henkilö ei jaksa edes nousta sängystä, miksi hän jaksaisi aloittaa raskaan prosessin avun saamiseksi? Alan budjetteja leikellään ja työntekijöistä on pulaa, mikä vaikeutta hoidon saamista entisestään. Sitten päättäjät vielä ihmettelevät, miten tähän tilanteeseen on päädytty. Raha on tärkeämpää kuin kansalaiset. Toivoisi heidänkin heräävän todellisuuteen viimeistään siinä kohtaa, kun tulevaisuudessa työvoima romahtaa työkyvyttömyyden ja uupumuksen takia.

On ironista, että Suomea on pidetty maailman onnellisimpana maana, vaikka kansa tuntuu voivan huonosti. Erityisesti me nuoret, joiden pitäisi olla maamme tulevaisuus. Miten rikkinäisen sukupolven pitäisi muka rakentaa ehjä kokonaisuus?

On tietysti hyvä, että avun hakemisesta yritetään tehdä helppoa esimerkiksi kouluissa. Mutta kuten jo aiemmin totesin, ei se valitettavasti riitä. On varmistettava, että tukea myös oikeasti on saatavilla. Jokainen heitteille jätetty nuori on uusi epäluottamuslause, uusi naula terveydenhuollon ja paremman tulevaisuuden arkkuun. Erityisesti osastohoitojen toteutusta tulisi todella muuttaa. Nyt riskinä on se, että sinne joutuminen vain lisäisi bensaa liekkeihin.

Vanhemmat ja muut huoltajat ovat tärkeä osa hoitoa ja parantumisprosessia. Heidän asenteellaan oikeasti on väliä, vaikka ei siltä tuntuisi. Itse olen onnekas, kun toisella omista vanhemmistani on taustaa mielenterveysongelmien kanssa, sillä sitä kautta hän osasi suhtautua omiin ongelmiini hyvin. Huoltaja ei missään nimessä saa vähätellä nuoren tarpeita, vaikka itsellä olisikin negatiivinen suhtautuminen avun tarvitsemiseen. Nuorelle täytyy antaa mahdollisuus parempaan.

Jos joku läheisistäsi, oli hän sitten perhettä tai ystävä, voi huonosti, ole tämän tukena. Kuuntele, mitä tuolla on sanottavana. Tarvittaessa kehota ammattilaisen puoleen kääntymistä. Tärkeintä on, ettet missään nimessä hylkää tätä. Kuka ties, juuri sinä voit olla hänelle ratkaiseva tekijä.