Rehelliset kuulumiset

Siitä onkin jo hieman aikaa, kun olen tänne viimeksi kirjoittanut. Joku saattoi jo luulla, että koko blogi on hylätty lopullisesti. Näin ei kuitenkaan ole. Mistä tämä pitkä hiljaiselo sitten oikeasti johtuu? Herkimpien ihmissielujen kannattaa kenties miettiä kahdesti, kannattaako postaus lukea. Luvassa siis hieman rehellisiä kuulumisia. 

Alkuun kuitenkin vielä muutama sana tästä blogista, ja somesta ylipäätään. Kannattaa todella miettiä, mitä julkaisee ja miksi. Pyörittelinkin näitä tapahtumia pitkään mielessäni ja pohdin, haluanko niistä puhua vai en. Päätin sen kuitenkin tehdä seuraavista syistä:

1.  Mielenterveys on tärkeä aihe, josta yksinkertaisesti täytyy puhua
2. Kirjoittaminen on oma tapani käsitellä näitä asioita ja ilmaista itseäni
3. Haluan blogini kautta tarjota vertaistukea masennusta sairastaville, ja kenties ymmärrystä masentuneiden läheisille
   
4. Haluan tosissani jatkaa tätä blogia, ja olenhan aiemminkin puhunut täällä melko avoimesti
   

Mistähän sitä pitäisi aloittaa? Lyhyesti voisi sanoa, että parantuminen on ottanut melkoisen takapakin. Masennus on siis jälleen muistuttanut olemassaolostaan. Olen kyllä halunnut kirjoittaa, mutta en ole siihen yksinkertaisesti kyennyt. Päivisin ei ole ollut energiaa tai jaksamista tehdä juuri mitään, eikä päässä tunnu liikkuvan ajatuksen ajatusta.

Aiemmat postaukset olen yrittänyt pitää edes jollain tapaa positiivisina, mutta nyt en siihen ole yksinkertaisesti pystynyt. Se lienee yksi syy sille, etten ole väkisin halunnut tänne mitään kirjoittaa. Syksyn alkupuolella kävin läpi melkoisen romahduksen. Niin pimeässä paikassa en ollut koskaan aiemmin pääni sisällä käynyt, enkä nähnyt siitä minkäänlaista ulospääsyä. Kaikki toivo oli kadonnut. 

Olin muutaman päivän niin syvissä vesissä ja sekaisin. Jälkeenpäin en oikeastaan edes muista kyseisistä päivistä paljoa, kaikki tuntui silloin niin sumuiselta ja sekavalta. Lopulta olin tehnyt päätökseni. En enää jaksanut. Kaikki tuntui niin toivottomalta, etten nähnyt enää muuta ulospääsyä. Eräänä yönä kirjoitin viimeisen viestin läheisilleni, otin yliannostuksen useampaa eri lääkettä ja menin nukkumaan, toivoen parasta. Tai oikeastaan pahinta. Olo oli viimein rauhallinen.

Aikaa kului, olo oli väsynyt ja heikko, mutta toivomaani lopputulosta en saanut aikaan. Selkäranka tuntui sähköiseltä, enkä yksinkertaisesti kyennyt enää olemaan paikallani. Menin tietysti pieneen paniikkiin, kun sähköiskuilta tuntuvat aallot pakottivat kehoni nytkähtelemään. Lopulta olo oli niin tukala, ettei voinut muutakaan. Päädyin ambulanssilla sairaalaan keskellä yötä, ja sieltä aamulla osastolle.

Ensimmäinen päivä osastolla meni niin sumussa, etten oikein edes tajunnut mitä tapahtui. Vaikka eihän se mikään ihme sellaisen lääkekuorman jälkeen ollut. Olin osastolla noin viikon, olo oli turtunut ja tyhjä. Ajatus ei kulkenut suuntaant eikä toiseen, ikään kuin olisin menettänyt viimeisetkin aivosoluni. Vietin päiväni lähinnä nukkuen, välillä jaksoin lukea. Vaikeinta oli kuitenkin kotiin palaaminen.

En ennen tekoa ollut tullut edes ajatelleeksi, miten paljon läheisiäni sillä satutin. Kaikki oli tietyllä tapaa muuttunut, vaikken oikeastaan ehkä osannutkaan selittää miten. Suurin osa lähipiiristäni, vanhempia ja muutamaa ystävää lukuun ottamatta, ei edes tiennyt minun sairastavan masennusta. Koko teko tuli siis monelle hyvin yllätyksenä. Nyt kaikki tiesivät.

Olo oli raskas niin monella tapaa, etten tiennyt miten sitä käsittelisi. Välillä en tuntenut mitään, välillä tunsin pelkkää kipua. Tilanne alkoi hahmottua itselleni vasta, kun se vaikutti jo rakkaaseen harrastukseenkin. Olin niin paineissa ja loppu, että kesken estetunnin paine purkautui hevosen selässä paniikkikohtauksena. Häpesin tapahtunutta pitkään, vaikka eihän sille oikeastaan mitään voinut.

Parin viikon päästä päädyin uudestaan osastolle. Siellä lääkitystäni muutettiin, ja pääsin pian taas kotiin. Sen jälkeen oloni on ollut vaihteleva. Välillä hyvä, välillä karsea, toisinaan jopa pelottavan hyvä. Lokakuun lopussa tuli minusta myös täysi-ikäinen, niin uskomatonta kuin se onkin. Se puolestaan laukaisi jonkinlaisen eksistentiaalisen kriisin, enhän ollut uskonut selviäväni "aikuiseksi" asti.

Kaikki tämä on kuitenkin jollain tapaa avannut omia silmiäni. Olen esimerkiksi oppinut arvostamaan läheisiäni paljon enemmän. Erityisesti läheisimmät ystäväni ovat minulle kaikki kaikessa, enkä ilman heitä tiedä mitä tekisin. Harvoin sen sanon ääneen, miten paljon he minulle merkitsevät. Joten jos joku kyseiseen kuvaukseen sopiva henkilö tätä lukee, kiitos että olet <3

Kaikkein kovimmin mieleeni ovat painuneet isoveljeni itkuiset kasvot. Ne olivat näky, joita en ollut pitkään aikaan nähnyt. Se sai minut ymmärtämään, mitä olin mennyt tekemään, ja miten se oli muihin vaikuttanut. Mutta niin rankkaa kuin kaikki olikin, olen onnellinen siitä, miten paljon tapahtunut lähensi esimerkiksi juuri minun ja veljeni välejä. Myös vanhempani, erityisesti äitini, ovat kaiken sen jälkeen tuntuneet entistä läheisimmiltä.

Tunnen edelleen syyllisyyttä siitä, mitä etenkin perheelleni aiheutin. Olin itsekäs, enkä ajatellut muita kuin itseäni. Sellaista taakkaa en halua heidän harteilleen heittää enää ikinä. Se toivonmukaan auttaa jatkamaan eteenpäin, kun voimat tuntuvat olevan lopussa. Lisäksi olen viimein saanut tarvitsemaani apua. Erityisen iloinen olen toimivasta hoitokontaktista, jonka kanssa olen päässyt käsittelemään asioita. Viiltelystä olen päässyt jossain määrin eroon, vaikka se toisinaan on vielä vaikeaa. Hankin viimein myös kauan haaveilemani tatuoinnin. Se omalta osaltaan kannustaa jaksamaan, vaikka toisinaan olisi vaikeaa. Odotan innolla myös ensi kesää ja Bring Me the Horizon:in näkemistä.

Pitäkää itsestänne ja läheisistänne huolta.

💙